Klassikko: Nikkor 80-200 F2.8D ED

Uusin lisä kuvauskalustooni on klassikoksi mainittu Nikkor 80-200 F2.8. Ensimmäinen versio objektiivista on vuodelta 1988. Nykyinen versio on julkaistu 1997 ja on mekaniikaltaan uudistettu, mutta optisesti lähes muuttumaton. Objektiivista julkaistiin 1999 versio sisäisellä tarkennusmoottorilla (AF-S), jonka 70-200 F2.8 G VR syrjäytti vuonna 2004. Ilmeisesti kustannussyistä moottoriton versio otettiin uudelleen tuotanto-ohjelmaan, ja sen väitetään edelleen olevan  yksi Nikonin suosituimmista nopeista tele-zoomeista ammattilaisten keskuudessa.

Tuntumaltaan objektiivi on retrohenkisen jämäkkä. Kompakti hienomekaaninen tarkkuustuote, jonka mukana tulee kova putkikotelo. Poiketen valtaosasta uudempia zoomeja, kiinteärunkoinen metallinen rakenne antaa objektiivista erittäin kestävän vaikutelman. Puutteena voidaan pitää sitä, että toisin kuin Nikonin uudemmissa teleobjektiiveissa, vastavalosuoja ei kuulu vakiotoimitukseen, vaan on lisävaruste. Se tosin on enemmänkin ärsyttävä asia joka on helposti korjattavissa, kuin todellinen ongelma.

Objektiivin tekninen speksi kertoo rakenteen olevan 16 linssiä, joista 3 on ED-elementtejä. Käyttäjälle ei liene suurempaa merkitystä montako elementtiä objektiivissa on, vaan millaista kuvaa se pystyy filmille tai kennolle tuottamaan. Optisesti se on juuri niin hyvä, mitä Nikonin klassikolta odottaa sopii. Jossakin speksissä on maininta makrosta, mutta mitään varsinaista makroaluetta ei ole, ja lähin tarkennusetäisyys jää noin  puoleentoista metriin. Nikonin tavan mukaan objektiivissa on 9-lehtinen himmennin, mutta toisin kuin valtaosassa nykyobjektiiveja, lehtiä ei ole pyöristetty. Bokeh ja sunburst-efekti on tätä kirjoittaessa vielä testaamatta, mutta niistä löytyy esimerkkikuvia kalustogalleriassa kunhan aurinko sulattaa hanget, ja objektiivi pääsee tositoimiin.

Jos tämä kirjoitus olisi varteenotettava objektiivin arvostelu, seuraisi nyt sarja kuvia paperilapuista, joissa on viivoja. Sellaisilla yleensä yritetään osoittaa jotakin vääristymistä ja tarkkuudesta. Jätän sellaisen osion väliin. Paperien kopioimiseen löytyy parempiakin  välineitä. Ja aika harvoin moisilla paperilappukuvilla on merkitystä ilman vertailukohtia.

Lähtiessäni tekemään valintaa keskipitkän valovoimaisen telezoomin osalta, oleelliseksi kysymykseksi nousi käyttötarkoitus. Se ei minulle ole niin itsestään selvä, kun voisi kuvitella. Kun olin tarpeen saanut itselleni perusteltua, alkoivat vaihtoehdot hiljalleen hahmottua. Vaakakupissa toisena vaihtoehtona oli modernimpi vaihtoehto, eli Nikkor 70-200 F2.8G VR II. Optisesti vaihtoehdoissa ei suuria eroja ole, joten ratkaisu oli tehtävä muiden syiden perusteella. Seuraavassa ne minun ratkaisuni perusteluineen:

Optinen kyvykkyys: Eri vertailujen ja omien testien perusteella en löytänyt merkittävää eroa. 70-200:n osalta oma testaus perustui ensimmäiseen versioon. Uudemman version osalta tukeuduin muiden kuvaajien kokemuksiin.

AF vs. AF-S: Itse käytän runkoa, jossa on tarkennusmoottori, joten moottori objektiivissa ei ole välttämätön. Tarkennusnopeudessa käyttämäni D300:n runkomoottori häviää jonkin verran AF-S:n SWM:lle. Käytännössä en usko eron tulevan merkittäväksi kovinkaan usein. Toisaalta, jos käytössäni olisi runko, jossa ei ole tarkennusmoottoria, en olisi edes harkinnut tätä nyt hankkimaani klassikkoa.

VR: Liikkuvan kohteen kuvaamisessa ei VR:stä ole hyötyä. Jalustaa käytettäessä sitä ei saa käyttää, ja hyvässä valossa käsivaralta kuvattaessa sitä ei tarvita. Tätä ei saa nyt tulkita väärin. VR on hyvä ominaisuus olla olemassa. Se saattaa pelastaa kuvan, jos jalustaa ei ole, tai sitä ei voi käyttää.

VR jäi minulle ainoaksi todelliseksi käytännön eroksi näiden kahden objektiivin välille. Sen hintalapuksi tuli noin tuhat euroa, ja se oli minulle liian kova hinta tärinänvaimennuksesta.

Ja kaikki tämä on täysin subjektiivista.

 

This entry was posted in Valokuvaus and tagged , , , . Bookmark the permalink.

Comments are closed.